Valtio-ohjatun soten haasteet

Lasse Lehtonen

Professori, diagnostiikkajohtaja

Tietoa kirjoittajasta

Lasse Lehtonen toimii HUS-yhtymässä diagnostiikkajohtajana vastaten sekä perusterveydenhuollon että erikoissairaanhoidon laboratorio- ja kuvantamispalveluista Etelä-Suomessa. Lisäksi hän toimii osa-aikaisena terveysoikeuden professorina Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut monissa terveydenhuollon asiantuntijatehtävissä niin Suomessa kuin EU:ssakin ja osallistuu aktiivisesti terveydenhuoltojärjestelmän kehittämistä koskevaan julkiseen keskusteluun.

Sanna Marinin hallituksen sote-uudistus on ollut voimassa kohta ensimmäisen aluevaltuustokauden verran. Huhtikuun 2025 aluevaaleissa äänestäjät voivat osaltaan arvioida sitä, miten sote-uudistus on – tai ei ole - onnistunut tavoitteissaan yhdenvertaisten palvelujen saatavuuden varmistamisessa, lähipalveluiden turvaamisessa taikka kustannusten kasvun hillinnässä. Käytämme tänään paljon rahaa terveyspalveluihin, mutta emme saa vastineeksi samantasoista palvelua, mitä muissa Euroopan maissa vastaavalla panostuksella saadaan.

Kustannukset kasvaneet, palvelun laatu ei

Sote-uudistus siirsi sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksen valtion vastuulle ja lisäsi merkittävästi valtionohjausta. Sote-uudistuksen valmistelumateriaalin mukaan valtion vastattavaksi siirtyvän toiminnan (ml. pelastustoimen) kustannus oli v. 2020 n. 19,8 mrd euroa. Vuonna 2025 nuo kustannukset ovat julkisen talouden suunnitelmassa jo n. 26,2 mrd. euroa. Vaikka Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (THL) arvioi omissa lausunnoissaan, että sote-kustannukset nousisivat 2020-luvulla n. 1,2 % vuodessa, on todellinen nousu 5 viime vuoden ajanjaksolla ollut yli 30 %. Sote-kustannusten suuri kasvu on aiheuttanut valtiovarainministeriössä epätoivoa ja pahasti sotkenut Petteri Orpon hallituksen suunnitelmia julkisen talouden tasapainottamiseksi.

Vaikka sote-kustannusten kasvu on ollut paljon ennakoitua suurempaa, eivät palvelujen saatavuus taikka lähipalvelut suinkaan ole parantuneet. Erikoissairaanhoidon hoitojonot olivat THL:n tilastojen mukaan vuoden 2024 lopulla ennätyspitkät. Alijäämiensä kanssa painiskelevat hyvinvointialueet ovat lisäksi karsineet kovalla kädellä terveysasemia ja muita haja-asutusalueiden lähipalveluja tasapainottaakseen talouttaan. Myös ostopalvelujen käyttöä on yritetty vähentää, vaikka juuri ne ovat monin paikoin turvanneet riittävien palvelujen saatavuuden. Väestön arkipäivän kokemus on, että sote-palvelut ovat heikenneet ja samalla väestön luottamus esim. julkisiin terveyspalveluihin on laskenut ennätysalhaiselle tasolle. 

Vaikka monet sote-päätöksentekoelimissä mukana olevat mielellään siirtäisivät arviota sote-uudistuksen onnistumisesta pitkälle tulevaisuuteen, antavat äänestäjät aina neljän vuoden välein arvionsa aluevaltuutettujen omasta onnistumisesta. Valtion keskusohjauksessa olevassa järjestelmässä äänestäjien vaikutusmahdollisuudet palvelujen tasoon tai sijoittumiseen voivat kuitenkin jäädä vähäiseksi, mikä osaltaan voi näkyä aluevaalien alhaisena äänestysprosenttina. Jotain siis ehdokkaiden tarvitsisi esittää tilanteen korjaamiseksi, mikäli aluevaalien uskottavuus osallistumisfoorumina halutaan säilyttää.

Nykyinen rahoitusmalli ei kannusta tuottavuuden parantamiseen

Sote-uudistuksen keskeisenä ongelmana on, ettei sen rahoitusmalli kannusta tuottavuuden parantamiseen julkisissa sosiaali- ja terveyspalveluissa. Kaikki terveystaloustieteen asiantuntijat pitävät tätä lakipaketin valiokuntakuulemisissa niin suurena ongelmana, ettei oikein kukaan uskonut uudistuksen tavoitteiden toteutumiseen. Kulunut aluevaalikausi on osoittanut, että asiantuntijat olivat ennakkoarviossaan oikeassa. Kun työn tuottavuuden heikko kasvu on viimeiset 15 vuotta ollut koko kansantaloutemme ongelmana, heikensi sote-uudistus osaltaan merkittävästi vielä julkisten sote-palveluiden tuottavuuskehitystä. Sote-rahoituksen perustana olevaa ns. kapitaatiorahoitusta, jossa hyvinvointialueille maksetaan asukasluvun ja tarvetekijöiden mukaan, tulisikin pikaisesti muuttaa malliksi, jossa niin palvelutuotannon määrä kuin sen laatu vaikuttavat rahoitukseen. 

Sanna Marinin hallitus halusi pitkälti ideologisin perustein rajoittaa julkisen rahoituksen käyttöä yksityissektorin tuottamien palvelujen hankintaan. Suomen terveydenhuollon julkisen sektorin ja yksityissektorin yhteistoiminta on lapsenkengissä verrattuna muihin Pohjoismaihin. Niin Norjassa, Ruotsissa kuin Tanskassa perusterveydenhuollon palvelut tuottavat pääosin yksityislääkärit, jotka saavat julkisista varoista korvauksen tuottamistaan palveluista. Näissä maissa potilailla on omalääkäri ja lääkärille pääsee helposti. Vaikka Suomi haluaa olla pohjoismainen hyvinvointivaltio, emme kuitenkaan ole halunneet terveyspalveluiden osalta ottaa mallia muiden Pohjoismaiden onnistumisesta. Seuraavat muutokset ovat siksi tarpeellisia: 

  1. Jotta nyt isoja ongelmia kansantaloudelle ja potilaille tuova sote-järjestelmä saataisiin toimimaan, tulisi meidän muuttaa soten rahoitusmallia niin, ettei rahoitus olisi kokonaan kiinni väestömäärästä ja väestön sairastavuudesta, vaan myös palvelutuotannon määrällä olisi vaikutusta. Näin rahoitus kannustaisi parantamaan toimintojen tuottavuutta. 
  2. Palvelutuotannon määrän ohella kannustavaksi rahoituselementiksi pitäisi ottaa palvelun laatu ja asiakastyytyväisyys, kuten useissa muissa maissa on tehty. Palvelutuotannon määrän kasvu ei saa johtaa palvelujen laadun ja vaikuttavuuden heikkenemiseen. 
  3. Nykyinen keskusohjattu investointien rahoitusmalli haittaa innovointia sote-sektorilla. Sote-lainsäädännön mukainen investointien nelivuotissuunnitelma ja muut suunnitelmatalouden toimintamallit tulisi rajata vain suuriin (esim. yli 20 milj. euron) investointeihin.
  4. On selvää, että julkisen sektorin tuotantokapasiteetti ei riitä riittävien perustason lääkäripalveluiden taikka vanhuspalveluiden tuottamiseen. Siksi yksityinen palvelutuotanto tulee integroida osaksi sote-palvelujärjestelmää, eikä nähdä sitä pelkkänä kulueränä, josta halutaan päästä julkisessa rahoituksessa eroon.
  5. Hoidon jatkuvuuden varmistamiseksi meilläkin pitäisi mahdollisimman nopeasti saada käyttöön muualla Euroopassa hyvin toimiva järjestelmä, jossa ammatinharjoittajat toimivat omalääkäreinä julkisella rahoituksella.

Seuraava

Mats Brommels

”Kärsivällisyyttä ja karskiutta”: Vinkkejä hyvinvointialue­valtuutetuille

Muut

Johtopäätökset

Reseptit tiivistetysti

Anna-Kaisa Ikonen

Rohkeasti uudistumalla turvataan hyvinvointipalveluita tulevaisuuteen

Markus Paananen

Omalääkärimallin hyödyt ovat kiistattomat

Paula Risikko

Henkilöstön omistama osuuskuntamuotoinen sote-keskus

Pirkko Valtola

Case: Rekrytointi onnistui Etelä-Savossa määrätietoisella työllä

Eero Laesterä

Alueilla pitää sopeutuksen vielä jatkua

Anne-Mari Virolainen, Lääketeollisuus ry

Tulevaisuudenkestävää hyvinvointialuetta rakentamassa

Susanna Majasuo

Case: Yrityksen ja hyvinvointialueen kumppanuus

Marko Rauhala

Tekoälyn mahdollisuudet hyvinvointialueilla: tehokkuutta ja vaikuttavuutta

Leena Kostiainen ja Kari-Matti Hiltunen

Case: Pirkanmaan hyvinvointialue digitaalisten palvelujen edelläkävijänä

Helena Lehkonen ja Juha Isosuo

Case: GerBiili vanhusten ja vammaisten apuna Kanta-Hämeessä

Ismo Partanen, Lääkäripalveluyritykset ry

Sydänkaista-etäpalvelu ehkäisee uusintainfarkteja

Merja Hirvonen, Apteekkariliitto

Apteekki – terveydenhuollon lähipalvelua ja kasvollista yrittäjyyttä

Julkaisija ja tekijänoikeuden haltija:

Kansallinen kulttuurisäätiö s.r. / Ajatuspaja Toivo

Toimitus: Sini Ruohonen

Taitto: Luova toimisto Muka