Sote-uudistuksella tavoiteltiin ratkaisua kahteen isoon ongelmaan: väestön ikääntymiseen ja muuttoliikkeeseen pohjoisesta etelään, maalta taajamiin ja keskuskaupunkeihin. Ikääntyneiden palveluntarpeen kasvu edellyttää palveluiden tehokkaampaa kohdentamista ja kapasiteetin tasaamista eri alueilla.

Uskottiin, että kuntia suuremmille alueille voitaisiin rakentaa toimivampi palvelurakenne, mitä on tavoiteltu jo kuntainliitoista ja yhteistoiminta-alueista alkaen. Todellisuudessa päädyttiin epätarkoituksenmukaiseen jäsenkuntien etujen vaalimiseen. Ja näin kävi uudessa sotessakin. Kunnista valitut luottamushenkilöt ovat edelleen kuntiensa edunvalvojia tukenaan kuntajohtajat.

Alueiden riittävä rahoitus riittää vain, jos alueet pystyvät sopeuttamaan menonsa rahoitusmallin mukaisesti. Jos alue ei sopeuta ja muut sopeuttavat, joutuu alue hyväksymään rahoitukseensa vielä suuremman aleneman kuin silloin, jos kukaan ei sopeuta. Palvelut on sopeutettava tarpeeseen ja rahoitukseen eikä kyläpolitiikkaan.  

Alueiden alijäämät kasvoivat odotusten vastaisesti kuntien tavoin lähes 1,5 mrd. euroon. Valtion suuren lisärahoituksenkin jälkeenkin alijäämä näyttää olevan noin 1,2–1,3 mrd. euroa vuonna 2024.  Tottakai liikkeelle lähdön aikaan tapahtui kansantaloudessa paljon sellaista, mihin alueilla ei voinut vaikuttaa.

Tärkeitä asioita on jo tekeilläkin 

Osa alueista on jo sopeuttanut. Osalla on päällä sopeutumista estävä neliraajajarrutus. Jotkin ovat sopeuttavinaan ja etenevät ilman keinoja, jotka näkyvät kansalaisille. Sopeuttaminen ei onnistu ilman rakenteellisia keinoja, seiniin puuttumista. 

Palvelutuotannossa mietitään asiakkaan palvelutarve ja etsitään ratkaisut ”oikean lainsäädännön” alta (sosiaalihuoltolaki vs. terveydenhuolto). Asiakasmaksuja ja asiakkailta perittäviä maksuja korotetaan ja otetaan käyttöön mm. pysäköintimaksut.

Perusterveyden kivijalkoja ja asumispalveluyksiköitä on suljettu tai toimintaa supistettu. Operatiivisessa erikoissairaanhoidossa siirrytään raskaasta kirurgiasta päiväkirurgiaan ja polikliinisiin toimenpiteisiin. Osastolla vietetään operaatioiden jälkeen vain vähän aikaa - kontrollikäyntien määrää vähennetään ja automatiikkaa lisätään mm. ajanvaraukseen, hoidontarpeen arviointiin ja asiakasohjaukseen. Hoitotarvikejakelua automatisoidaan ja hyvinvointialueen sisäinen logistiikka (ihmiset, tavarat, ateriat, näytteet jne.) on jatkuvan tarkkailun alla.

Lääkehoitoa tarkastellaan kriittisesti ja pyritään huomioimaan kustannukset (esim. millaista antibioottia annetaan - jotta voidaan hoitaa kotisairaalassa)

Henkilöstömitoituksia kiristetään lain mahdollistamalle tasolle ja sairaaloihin tehdään erilaisia perusmiehitysselvityksiä. Sijaisten käyttöä, rekrytointia ja varahenkilöstöjärjestelmiä keskitetään ja automatisoidaan. 

Tukipalvelut, kuten laboratorio- ja röntgenpalvelut, on keskitetty. Osastopaikkoja on vähennetty perus- ja erikoissairaanhoidossa, jotta lääkäritarjonta kohdistuisi tehokkaasti. Tämä on herättänyt vastustusta syrjäseuduilla, missä palveluiden keskittäminen nähdään uhkana alueelliselle tasa-arvolle.

Tilankäytössä on tehty merkittäviä muutoksia. Vuonna 2026 päättyvät kuntien kiinteistöistä solmitut vuokrasopimukset mahdollistavat tilatehokkuuden kasvattamisen ja säästöjen saavuttamisen. Monet hyvinvointialueet maksavat tällä hetkellä vuokraa tyhjistä tiloista, mikä rasittaa niiden taloutta.

Kotipalveluiden, kotihoidon ja etäpalveluiden merkitys on kasvanut. Ikääntyneiden hoivassa on siirrytty yhteisölliseen asumiseen, jossa kotiin tuotavien palveluiden avulla pyritään tukemaan itsenäistä asumista. Ostopalvelujen osuutta on pyritty vähentämään ja joidenkin palveluiden tuottaminen on siirretty omaksi toiminnaksi, mikä on vaikuttanut esimerkiksi lääkäripalvelujen tarjontaan.

Palveluiden tarjontaan vaikuttaa ostopalvelujen vähentäminen ja joidenkin palveluiden siirtäminen omaksi toiminnaksi - tai palvelun vähentäminen. Tämä koskee esimerkiksi ostopalvelulääkäreitä tai vastaanottoaikoja. Digilääkäritoiminta on lisääntynyt myös asiakaspalveluissa.

Digitalisaatio ja automaatio ovat keventäneet hallintoa ja tehostaneet prosesseja. Esimerkiksi puheentunnistuksen hyödyntäminen, ostolaskujen käsittelyn automatisointi sekä työvuorosuunnittelun ja palkanlaskennan digitalisointi ovat pienentäneet kustannuksia. Modulaariset rakentamisratkaisut ovat mahdollistaneet joustavan palveluverkon kehittämisen ilman raskaita kiinteistöinvestointeja.

Tätä kirjoittaessa osa alueista näyttää nousevan ylijäämäisiksi, osa vaikuttaa pysyvästi alijäämäisiltä – ainakin mitä päätöksenteon haluun tulee. Alueiden operatiivinen johto esittää keinoja, mutta joillakin alueilla heitä on palkittu korkeintaan irtisanomisilla. Vastustavilla alueilla odotetaan myös pelisääntöjen muuttamista ja sitä, että joidenkin ylijäämäisten alueiden ylijäämät auttaisivat ”sopeutumattomia” – ja nämä pääsisivät ”karkuun” muiden kustannuksella tekemättä omia vaikeita päätöksiä.  

Uhka arviointimenettelystä vaatisi tilannetta aidosti muuttaakseen arvioinnin käynnistymistä jollakin alueella. Uhkana on hyvinvointialueen toiminnan fuusioitumisen vuoksi maakunnan lakkaaminen. Jos valtion keinot eivät oikaise tilannetta, vastaan marssii vääjäämättä soten valtiollistaminen tai – verotusoikeus. Jos syntyvä alijäämä kerättäisiin kunnilta, niiden olisi nostettava veroprosenttiaan yhdellä.